Punainen saluki pyrkii syliin, kun istun tietokoneella. Nousee vieressä olevan sohvan käsinojalle seisomaan yltääkseen paremmin tuolilleni, kurkottelee tassullaan olkapäätäni. Katsoo silmiin. Huolestun, sillä näin illan kähmässä, nukkumaanmenoaikaan, salukit kulkevat puolilla valoilla, eikä niillä suinkaan ole muuta asiaa ihmisille, kuin että aukaisehan yläkerran ovi jotta päästään nukkumaan. Rapsutan kaulasta, katson silmiin, mietin, missä vika. Koskeeko jonnekin?

Ja kukkaset! Kun heitän villatakin harteiltani ja huomaan mustan nenänpään seuraavan takin laskeutumista taakseni tuolille kuin näkymätön kuminauha yhdistäisi nenän takkiin, alan päästä jyvälle asiasta. Vieressäni on pelkkä nenä, joka on haistanut ruokaa, ei salukia! Villatakin taskusta löytyy kaksi sormenpään kokoista juuston palaa.

Se siitä salukin hellyyden- ja huomionosoituksesta, illan kähmässä. Tuo punainen saluki osaa olla rakastettavana ja myös osoittaa rakkautaan koko sydämensä täydeltä, mutta ruoka on sen elämässä ehkä rakkauttakin tärkeämpää.

Kaupungissa eläminen pakottaa koiranomistajan mukautumaan lähiympäristön paineisiin. Lenkeillä kävellään kakkapussit taskussa ja joudutaan vähän katsomaan, mihin pysähdellään tai nostetaan jalkaa.

Salukit eivät kuseskele portinpieliin eivätkä talvisin porteille aurattuihin lumikinoksiin - jos vain taluttaja on tarkkana remmin päässä, jos katsoo salukiensa perään eikä painu ajatuksiinsa. Saluki itse nostaisi koipeaan joka paikassa, missä se koivennoston tarpeelliseksi tuntee, joten pieni ohjailu on lenkeillä paikallaan. Näin eläen on sopuisampaa ihmisten keskittymässä, jota kaupungiksi sanotaan.

Lähimmät naapurit ovat salukimafian suojeluksessa ja salukinkuseton alue pitää sisällään parinsadan metrin mittaisen pätkän kotikatua. Kusivapaalla aluella salukien koipi nousee vain oman talon kohdalla kadun vastakkaisella puolella, pienen puiston reunassa. Siinä käydään yöpissalla ja siitä loistaa hanki keltaisena sisään talon ikkunoista.

Taideteos asukkaiden nautittavaksi? Ei oikeastaan, keltaiselle kadun reunukselle on käynyt samoin kuin parille pienelle joulukuusenkoristeelle, jotka eksyivät joulun jälkeen toisten joukosta ja ripustettiin keittiön seinälle odottamaan sitä, että joku veisi ne kellariin: talonväki tottui niihin eikä näe niitä enää seinällä, ainoastaan vieraan silmä ne huomaa.

Kadunvarren salukitaiteeseen törmää talonmies lumitöitä tehdessään ja silloin, kun taloon odotetaan vieraita. Silloin pyörii talonmies lumilapion kanssa kadulla näkymää valkaisemassa, luomassa lumia salukitaiteen päälle. Ja pian hanki hohtaa taas keltaisena.

Salukit ovat olleet aina kovia sanomaan ja pakkaskautena ne näyttävät olevan vielä tavallista kiinnostuneempia saunan lämmöstä. Ne käyvät tarkistamassa löylyhuoneen tilannetta säännöllisin ajoin ja ovat hetkessä paikalla, kun kuulevat jonkun liikkuvan saunatiloissa. Kastumisesta ne eivät pidä ja niiltä osin ne suhtautuvat hyvin varauksellisesti pesuhuoneeseen, mutta jotenkin ne tuntuvat myös tietävän, milloin on vaara kastua, milloin ei.

Johtaja ottaa löylyt aina ylälauteella, Jago lämmittelee maltillisemmin alempana. Kun kaikki ovat löytäneet oman paikkansa ja lyödään ensimmäiset löylyt, saunojat hiljentyvät ja katselevat vastapäistä seinälaudoitusta ajatuksiinsa vaipuneina ja kuumuudesta nauttien. Aika häviää.

Potterin syvä huokaus ylälauteelta on merkki siitä, että on tässä saunottu tarpeeksi. Ennen huokausta on turha yrittää saada salukeja pois löylystä, mutta kun se on kuultu ja ovi avataan, ne laskeutuvat arvokkaasti lauteilta, poistuvat peräjälkeen pukuhuoneeseen ja kellahtavat olohuoneen karvamatolle tyytyväisinä. Joskus palaa Jago takaisin löylyhin, alalauteella kun jaksaa saunoa paremmin ja pitempään kuin ylhäällä. Perimmiltään pakkasaika on ihanaa, kun on se sauna.

Lapsi lähti Sveitsiin ja talon salukit saivat huomata ihmisten aloittaneen juttelun kirjaston nurkkaukselle (kirjastoksi kutsutaan yhtä talon joutohuonetta, jossa joskus oli kirjahylly). Eikä siinä kaikki, nurkkaus on alkanut puhumaan myös!

Kun joku talon väestä työskentelee tietokoneella, Jago makailee yleensä tietokoneen vieressä olevalla sohvalla, pää sen käsinojalla, seuraten työskentelyä silmäluomiensa välistä ja välillä torkkuen. Se on tottunut koneesta tuleviin ääniin, musiikkiin tai radiolähetykseen, eivätkä ne herätä millään tavalla salukin huomiota, mutta nyt nurkkaus on alkanut kutsumaan sitä nimellä ja lepertelemään sille, eivätkä intiaanit Jagon kanootissa ole tuolloin selvillä istumajärjestyksestään.

Tietokoneen päällä hyllyllä on pehmopanda, josta Jago on ollut aina hyvin kiinnostunut ja pitkän ajatustyön tuloksena se on päättänyt, että nimenomaan panda on se, joka nurkassa ääntelee. Niinpä joka kerta, kun lapsi skypessä salukeja huutelee, jää Jago tuijottamaan Pandaa ja järjestelemään intiaaniensa istumajärjestystä.

Hämmästystään salukit pyrkivät peittelemään ja hämmästyessään rauhoittelevat itseään yrittäen normalisoida tilanteen. Haukotellaan ja nuoleskellaan suupieliä, puistellaan turkkia ja ollaan kuin ei oltaisikaan. Näin käyttäytyy etenkin Potter, kun se kuulee nurkkauksen kutsuvan itseään. Ensin se yrittää saada tilanteeseen jotain tolkkua, kallistelee päätään, kuulostelee oikealla ja vasemmalla korvalla, kurkistaa pöydän alle ja kun mitään selitystä äänille ei löydy, se yrittää olla niin kuin ei olisikaan, niin hyvin kuin vain suinkin pystyy. Kun se lopuksi vetäytyy huoneesta, puuttuu ainoastaan, että se huolettomasti viheltelisi.

Odotan mielenkiinnolla, saako nurkkaus joskus salukit istumaan komennosta.

Käytiin isolla kirkolla koiragaalassa. Matka vaati yöpymisen, yöpymiseen tarvittiin hotelli ja hotellin varaaminen netissä oli helppoa. Tällä matkalla kävi vaan niin, että arkistointi petti ja varaukset ja peruutukset menivät sekaisin: hotelli, johon vanhasta oltiin menossa, ei tiennyt mitään meidän tulostamme eikä edes olemassaolostammekaan. Onneksi tuo huomattiin muutama sata kilometriä ennen perillepääsyä ja loppumatka sujui mukavasti etsien sitä oikeaa hotellia, johon varaus loppupeleissä jäi voimaan ja joka aikanaan veloittaisi meidän luottokorttiamme, välittämättä siitä, kävimmekö hotellilla vai emme.

Salukien aamupäivä kului tutussa bemarin takakontissa ja ilta glitterin suihkeessa juhlahumussa. Potter pyörähteli mummin lihapullien synnyttämässä nosteessa catwalkilla ihmisten ihasteltavana, ja Jago veteli koko päivän sikeitä häkissään ihastuksensa Potterin Äitikoiran vieressä. Päivä oli väsyttävä ja ennen kaikkea pitkä, sillä vasta puolenyön aikaan oli salukeille tarjolla sänky sen oikean hotellin invahuoneessa - vastaanottovirkailija nimittäin päätti, että tilava ja lähellä ovea sijaitseva invahuone sopii parhaiten salukien tarpeisiin. Varovasti asetuttiin yöpuulle, sillä huoneessa piti olla yön aikana tarkkana, ettei nykäise eikä vetäise mitään, mikä kutsuisi henkilökuntaa apuun.

Glitterit karisivat seuraavan päivän kotimatkan aikana, ja viimeistään sitten, kun salukit pääsivät matkan päätteeksi suoraan metsään. Onnea sädehtien ne painoivat täyttä vauhtia pehmeässä lumessa pitkin poikin lumikenkäpolkuja, jäljestivät jäniksiä ja ilvestä tai oikeastaan ja onnekseen vain sen jälkiä, söivät jäniksen papanoita ja tassuihin paakkuuntuneita lumipalloja.  Kun palattiin autolle ja kotiin missä ruoka ja lämmin sauna odottivat salukeja, tyytyväisyys ja hyvä mieli oli käsinkosketeltavissa.

Siperian hyytävä kylmyys on asettunut Suomen ylle. Kylmyys on vanginnut salukit taloon ja ainoa asia, mistä näillä Celsius-lukemilla voi nauttia, on ikkunasta avautuva huikaisevan kaunis, valoa täynnään oleva talvimaisema. Hetken sitä katselee, päivän tai kaksi, mutta viikkoja kun kuluu, alkaa viha nostaa päätään katsojan ajatuksissa. Miten epäreilua, että noin kaunis ilma menee hukkaan, koskapa ulkonaolo on yhtä eloonjäämistaistelua!

Tällaisilla pakkasilla taluttaja on huonolla tuulella koko ajan, mutta etenkin salukien kanssa lenkille lähdettäessä. Voi miten kivoja ne hetket ovat kesällä, otetaan remmit ja lähdetään! Entäs nyt: puet ensin itsesi, sitten etsit salukit ja puet ne, vastaanhangoittelusta huolimatta. Huomaat puhelimen jääneen keittiöön ja käyt hakemassa sen sieltä - nyt sulla on jo vähän lämmin - laitat Icepugin jalkaasi ja huomaat kakkapussien loppuneen tuulikaapista. Heität piikkikengät jaloistasi ja käyt etsimässä kakkapusseja keittiöstä. Laitat kengät uudestaan jalkoihisi ja kurottelet tuulikaapin hyllynperille heittämiäsi rukkasia. Tässä vaiheessa sinulla on jo kunnon hiki vaatetuksesi alla. Vaan ei huolta, kyllä 25 asteen pakkanen pitää huolen siitä, että  hikoileva sisimpäsi saa pian vastapaikokseen kasvojasi jäätävän viiman.

Myös Jago on jo ulos lähdettäessä huonolla tuulella. Eteisessä se heittää  murhaavia silmäyksiä taluttajalle, joka yrittää kalastella machomiestä takin sisälle. Ulkona kävellessä se muistuttaa kiroilevaa siiliä, kun hartiat lapaluiden väliin painuneena kävelee eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta. Mennään sitten eteenpäin kun kerran tässä takissa tähän kylmyyteen tultiin, prkl!

Mutta Potter! Takin pukemiseen täytyy ilmeisesti suhtautua vähän kielteisesti, koskapa Jagokin suhtautuu, mutta tuo harmi unohtuu pian kun päästään liikkeelle. Tälle kaverille kaikki on kivaa. Pakkanen, viima, harvat hajut tien varsilla, vastaantulevat koirat, mäkeä laskevat lapset… Takki on kiva, sitä voi vaikka vähän pölläyttää kauluksesta, joka yltää hampaisiin saakka. Jago on kiva kun siinä niin tosikkona kävelee rinnalla ja on hapan. Vaatii Potterilta ison työn, jotta se saa Jagon mukaansa remmien rajoittamaan salukipainiin. mutta joka lenkillä lähempänä kotiporttia se aina onnistuu. Siinä vaiheessa kaikilla on ilmeisesti jo hyvä mieli, on selvitty taas yhdestä tulipalopakkaslenkistä.

Tänään huomasin, että kevät tulee: työpäivän jälkeen ehtii lenkittää salukit päivän valossa Kallaveden jäällä. Lähes vuosi on siitä, kun viimeksi salukit pääsivät juoksemaan jäälle ja silloin niitä oli kolme.

Nyt kaksi salukia viiletti samoilla jäillä, juopuivat vapaana olosta, tuulesta ja siitä tunteesta, että kaikki on kaukana. Kun olivat aikansa juosseet, tulivat luokse tarkistamaan, onko kaikki kuten olla pitää. Huomasivat ehkä alakulon vallanneen ihmisen. Kysyin juokseeko Takhta täällä jossakin heidän kanssaan. Kumpikin käännähti iloisesti minuun päin, ilahtuivat ihan selvästi tutun nimen kuullessaan.

Kyllä se juoksi siellä jossakin Jagon ja Potterin seurana, Kahvimato.

Potter ja Takhta juoksevat syliini salukikerhon helmikuun kalenterikuvassa. Takhta niin iloisena ja eläväisenä viime keväänä… ja jälleen etsin nenäliinan reunaa laatikosta.

Ulkona on jo viikon ollut tulipalopakkanen. Potter peuhaa lenkeillä entiseen malliin, mutta Jagon on vetänyt vakavaksi. Se kulkee eteenpäin suoraviivaisesti, niskat köyryssä, sivuilleen katsomatta, itseensä käpertyneenä. ”Eteenpäin, sano mummo lumessa, liikutaan jotta päästään pois tästä kylmyydestä”, se tuntuu ajattelevan.

Vaikka sisällä tarkenee, ovat salukit näillä pakkasilla tavallista kiinnostuneempia saunan lämmöstä. Ne käyvät tarkistamassa löylyhuoneen tilanteen säännöllisin ajoin ja ovat hetkessä paikalla, kun kuulevat jonkun liikkuvan pukuhuoneessa. Kastumisesta ne eivät pidä ja niiltä osin niillä on pesuhuoneesta pahoja muistoja, mutta jotenkin ne tuntuvat tietävän, milloin on vaara kastua, milloin ei.

Johtaja ottaa löylyt aina ylälauteella, Jago lämmittelee maltillisemmin alemmalla lauteella. Löylyssä kaikki saunojat hiljentyvät ja katselevat vastapäistä seinälaudoitusta ajatuksiinsa vaipuneina ja kuumuudesta nauttien. Aika häviää.

Potterin syvä huokaus ylälauteelta on merkki siitä, että salukit ovat lämmenneet tarpeeksi. Ennen huokausta on turha yrittää saada salukeja pois löylystä, mutta kun se on kuultu ja ovi avataan, ne laskeutuvat arvokkaasti lauteilta, poistuvat peräjälkeen pukuhuoneeseen ja kellahtavat olohuoneen karvamatolle tyytyväisinä. Perimmiltään pakkasaika on ihanaa, kun on se sauna.

Ostin uuden uuden takin koirien ulkoilutukseen. Valintakriteerit huvittivat itseänikin saati sitten myyjää:

- taskujen on oltava isot, jotta kakkapussit mahtuvat niihin kunnolla
- takkikankaan on oltava kestävää, jotta se kestää pitkin maata raahautumisen

Nähtäväksi jää, miltä takki näyttää sitten, kun salukit ovat vetäneet sitä tai siis siihen pukeutunutta taluttajaa pitkin hiekotettua katua. Jos hiekoitusta taas ei ole, luistoa varmasti riittää, sen suhteen piti tehdä kompromissi.